Kohti kotia

Kotakylään ei ole enää kovinkaan pitkä matka. Jalkani kiitävät varmoin askelin alas tunturin viettävää rinnettä. Määränpääni näkyi jo kauas ja illan lähentyessä tulien savuvanat kurkottavat kohti pilvien peittämää taivasta.  Hämärä seuraa hiljaa kannoillani. Tunturijäniksen eloton ruumis heilahtelee askelten tahdissa pedon terävien hampaiden armottomassa otteessa.

"Tervetuloa takaisin Kiira! " Tarkan terävät silmät ja ystävällinen hymy ottavat minut lämpimästi vastaan kotarykelmän laitamilla. Haukkakin kääntyy heittämään minulle yhden leveistä hymyistään ennenkuin jatkaa rikkinäisen reenjalaksen korjausta. Rekikoirien innostunut haukunta vihloo korvia. Ne haistavat lumentulon ilmassa ja tietävät sen tarkoittavan pitkää vaellusta takaisin pohjoiseen.

"Hei Tarkka! Pistäkäähän vauhtia niiden rekien korjaamiseen. Pohjoisessa sataa jo lunta!" Julistan uutiseni vain vaivoin innostustani peitellen ja istahdan mättäälle miehen viereen .  Otan vastaan tarjotun leilin ja odotan hetken, että hengitykselläni on aikaa tasaantua pitkän juoksun jäljiltä, ennenkuin juon pitkään ja hartaasti raikasta purovettä.
"Vai tulee siellä lunta. Jos koirat eivät olisi noin päästään sekaisin väittäisin, että taidat tyttö veistellä ihan omiasi kunnon ihmisten kiusaksi. "  Tarkan siniharmaissa silmissä on ilkikurisuuden pilke niiden katsellessa minua huulille kohotetun vesileilin yli. Isken ärsyyntyneenä nyrkkini lujaa miehen olkavarteen niin, että  tämä saa vettä väärään kurkkuun ja joutuu pärskimään ja kakomaan hetken saadakseen jälleen henkeä.


"Sinä sait mitä ansaitsit veli. Pitäisihän nyt aikamiehen tietää paremmin eikä mennä kyseenalaistamaan noitanaisten enteitä." Haukka vilkaisee veljeään reenlaidan yli huvittuneena ja  hyppää ketterällä loikalla yli reen istahtaen toiselle puolelleni hiuksiani pörröttäen.
"Olet sinä Kiia kyllä aika epeli. Kuka olisi arvannut, että Unen olisi sittenkin pitänyt valita sinulle toteemiksi sopuli kun kerran tuollaisen luminenän olet saanut. Voisitte sitten yhdessä kaivella koloja talven varalle. " Haukka on selvästikkin päättänyt olla häviämättä veljelleen, kun pilkanteosta on kyse.

"Hämärä. Katso, jänis." Sanon ja osoitan sormellani vieressäni istuvaa itsekeen hekottelevaa nuorukaista. Ilveksen raukea ateriointi katkeaa välittömästi ja sen asento valpastuu. Yhdessä silmänräpäyksessä se on kaatanut pitkän miehen rähmälleen mättäälle ja jäniksenverestä punaiseksi tahraantuneet hampaat väijyvät tämän säikähtäneiden kasvojen yllä kissan sähistessä varoittavasti.
"Niin mitä sinä velikulta sanoitkaan siitä, ettei noidista kannata tehdä pilkkaa?" Tarkka kysyy myhäillen ja  piippuansa täytellen.
"Hiivatti Kiia käske tuo ylisuuri katti pois minun päältäni niinkuin olisi jo!" Haukan huumorintaju oli selvästi alkanut karisemaan sitä mukaa kun ilveksen terävät kynnet painautuivat hänen nahkaisen liivinsä läpi.
"Tjaa-a, enpä tiedä. Muistaakseni se olit sinä, joka vielä hetki sitten olit sitä mieltä, että Hämärän paikan sopulikin täyttäisi paremmin." En olisi halunnut päästää miestä pulasta aivan vielä. Oli niin harvinaista, että sain jumman kumman kaksosista nalkkiin näinkään herkullisella tavalla ja tahdoin ottaa hetkestä kaiken irti.

"Noniin tyttö eiköhän se riitä. Meidänkin on aika lopettaa työt tältä päivältä ja jos en pian saa murua rinnan alle, niin syön tuon veljen retaleeni kissaasikin nopeammin sen vannon." Tarkka sanoi ja alkoi kerätä työkaluja kasaan kytevä piippu hampaiden välissä kalisten. Huokaisten syvään tappioni merkiksi noisin verkalleen ylös, kopistelin hameeni helmat puhtaiksi roskista ja vasta tarkistettuani vaatteeni toistamiseen kumarruin noukkimaan ylös sen, mitä Hämärän jäniksenraadosta vielä oli jälkellä. Tulehan. Mennään etsimään Uni ja muut. Minullakin alkaa olla nälkä. Vastahakoisesti ilves kipusi alas Haukan päältä, päästi vielä viimeisen varoittavan urahduksen ja seurasi minua kotakylän soihtujen valaisemaan savuiseen hämärään.




Kirjoittelin tätä pätkää loppuun tuossa junamatkalla kun tajusin, että en ollut ottanutkaan sitä muistikorttia mukaan missä kaikki matkalle varaamani leffat ovat. Tätä kirjoittaessa tuli lopullisesti kyllä tajuttua miten mielettömän ruosteessa mun kirjotustaidot on. Mistä lähtien dialogin kirjoittaminen on ollut niin kökköä ja tökkivää? Voipi olla että palaan tähän osaan vielä uudestaan kun hahmottuu vähän paremmin itellekki noi hahmojen väliset suhteet ja muut. no jaa. Oma huvi oma lupa.Pääsääntösesti ihan ittelle mää näitä kirjottelen.

Alku

Tunnen maan. Tunnen miten se kantaa vakaana sylissään. Turvassa, ympärillä vain taivas ja kasvit. Taivasta peilaava sininen vesi, joka kiemurtelee hopeisena käärmeenä tuntureiden lomassa. Varvikko jalkojeni juuressa hohtaa syksyä ja hiipuvan valon kultaa. Hengitän sisääni raikasta tuulta, joka tuo pohjoisesta mukanaan talvea enteilevää lumen tuoksua. Odotan, kärsivällisenä, tietäen, että joka vuosi syksyn jälkeen saapuu lumi, valkeus, pimeys ja talvi. Puhtaus, joka nielee kaikki värit ja synnyttää ne kevään tullen uusiksi ja kirkkaiksi.

Hengitän syvään niin, että kirpeä ilma tuntuu syvällä aina vatsanpohjassa asti. Antaa voimaa ja tekee osaksi, yhdeksi ja kokonaiseksi maan ilman ja tuulen kanssa. Kerin tietoisuuttani auki hiljalleen, varoen, ja annan sen työntyä syvälle maan poveen, levitä vapaana tuulen mukana harjuille ja rinteille, alas veden tuntumaan nuuskimaan raikasta veden tuoksua. Tunturijäniksen valkeaksi muuttuvat käpälät rapisuttavat kuivia kasveja. Kanerva tuoksuu ja huokaa taipuessaan. Valkoiset pedon hampaat paljastuvat makeasti hymyillen ja vaaleanpunainen kieli lipoo kuonoa, viivytellen. odottaen.

Malta vielä hetki, en kykene keskittymään, kun nälkäinen vatsasi murisee tänne asti. Ystävällinen töytäisy. Peto kierähtää selälleen varvikkoon ja venyttää pehmeitä tassujaan maata pitkin. Kynnet tarttuvat sitkeisiin risuihin ja riipivät oksia. Nälkä. Kärsimätöntä tuhinaa ja meripihkan keltaiset silmät tuijottavat haikeana siihen suuntaan, johon jänis kiireenvilkkaa pötki saatuaan kirsuunsa saalistajan tuoksun. Malttia minä muistutan vielä.
Hengitän uudelleen syvään ja yritän keskittyä. Kerin tietoisuuteni uudelleen auki ja levitän sen kehrät kauas, etsien. Jossain kaukana ensimmäinen lumihiutale koskettaa hauraana maankamaraa ja tunnen kuinka jokin herää.

Tässä erään päässäni pyörineen tarinan alkua. Hahmot kyllä pyörivät ja kieppuvat mielessä, mutta tapahtumat eivät aivan vielä hahmotu kohdilleen. Saa nähdä eteneekö koskaan ihan ehjäksi kokonaisuudeksi asti vai jääkö vain pätkiksi novellintynkiä, mutta ajattelin silti jakaa.